Kainuun Sanomat 4.8.1996

Uusia näkökulmia Kajaanin muinaishistoriaan
Oliko Kajaanissa linna jo 1200-luvulla?

Kajaani on ainakin Helsingin näkökulmasta hyvin kaukana, Kainuussa, erämaiden keskellä. Moniko helsinkiläinen tietää tänään jotain Kajaanin historiasta? Joku ehkä muistaa kuulleensa Kajaaninlinnasta.

Siksi olinkin hyvin tyytyväinen voidessani vierailla kaupungissa ensimmäisen kerran kesällä 1993. Ja nähdä Kajaaninlinnan rauniot.

Linnansaari keskellä Kajaaninjokea, joka aikoinaan kuohui Ämmäkoskena, on raunioineen tärkeä muisto vanhoista ajoista. Nämä rauniot pienellä, tasaisella saarella, jota vesimassat ovat hioneet satojen vuosien ajan, sulkevat sisäänsä merkityksiä, joita harvoin tulee syvällisemmin mietittyä.

Kajaaninlinnan historiaa

Asiakirjalähteiden perusteella tunnetaan hyvin nykyisen linnan rakennushistoria 1600-luvun alusta alkaen: linnan rakennustyöt käynnistettiin vuonna 1604 Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n, ”Kainulaisten kuninkaan” (Rex Cajanorum), käskystä. Kuninkaan käskykirjeissä osoitetaan linnan paikaksi saari Vuohengin koskessa ”Kieringen” eli Ämmän putouksen kohdassa.

Mutta eräiden lähteiden mukaan paikalla on sijainnut jonkinlainen rakennus jo aikaisemmin. Vanhat venäläiset historiatekstit, ns. annaalit, mainitsevat, että saarella on ollut ainakin jo 1500-luvulla linnoitus. Keskiajalla ja vielä senkin jälkeen on linnoituksen paikan valinnassa vanhalla linnoituspaikalla ollut ratkaiseva merkitys. Siksi on ymmärrettävissä, miksi 1600-luvun linnaa alettiin rakentaa juuri tälle pienelle saarelle. Siinä on sijainnut myös vanha joenylityspaikka.

Millainen Kajaanin vanha linna on ollut, siitä ei ole säilynyt kirjallisia tietoja. Ainoastaan venäläisillä on säilynyt linnasta muutamia mainintoja.

Vanha Kajaanin linna on yleensä yhdistetty kuningas Kustaa Vaasan aikaan. Kustaa Vaasa pyrki näet vahvistamaan Savon ja Kainuun asutusta ja sen turvallisuutta 1500-luvulla. Tämä ajankohta sopiikin hyvin yhteen annaalien maininnan kanssa. Mutta miksi ruotsalaiset lähteet eivät mainitse linnoitusta? Voisiko se olla vielä Vaasojenkin aikaa vanhempi?

Kainuun vai Karjalan linna?

Vain venäläiset lähteet ovat siis suorasanaisesti maininneet Kajaanin linnan viimeistään 1500-luvulla. Venäläisten (Moskovan ja Novgorodin) näkökulmasta Kainuu oli osa Pähkinäsaaren sopimuksen (1323) rajaamaa venäläistä Karjalaa.

Tämän huomion avulla tarkkakatseinen etsijä voi löytää viitteitä vanhasta Kajaanin linnasta myös läntisistä lähteistä – nimittäin kartoista.

Vanhimmat Suomea ja Pohjolaa hyvin kuvaavat kartat on piirretty 1500-luvulla. Silloin uskonpuhdistuksen aallon pyyhkäistyä Pohjois-Euroopan yli voitiin Pohjolastakin vihdoin piirtää kunnollisia, nykyisen mallin mukaisia karttoja. Katolisena aikana se ei pääsääntöisesti ollut mahdollista, koska katolisen maailmankuvan keskus oli Jerusalem, tai Rooman Vatikaani jonka suhteen asiat piti kuvata. Siksi keskiaikaisissa kartoissa on vain satunnaisia Suomea koskevia merkintöjä tunnetun maailman ääressä.

Mutta 1500-luvulla näkökulma muuttuu. Abraham Orteliuksen Pohjolan kartasta vuodelta 1570 löytyy Kainuusta ”Careleborg” kahden joen yhtymäkohdasta, josta joki laskee suureen ”valkoiseen” järveen, Lacus Albukseen – Oulujärveen?

Gerhard Mercatorin Ruotsin ja Norjan kartta vuodelta 1595 on edellistä tarkempi. Siihen on merkitty ”Corelenborg” kolmen joen risteykseen pohjoisessa Karjalassa (Corelia terra) Maanselän länsipuolella. Etelämpänä, Suomenlahden pohjukan tuntumassa, on toinen Karjalan linna ”Corela” tai ”Korilla”.

Karttojen mukaan on siis tunnettu kaksi Karjalan linnaa, yksi pohjoisessa Oulun reitin varrella, toinen etelämpänä Laatokan ja Suomenlahden seudulla. Jälkimmäisestä ei liene epäilystä: se tarkoittaa Käkisalmen linnaa. Edellisen on puolestaan oltava venäläisten lähteiden Seitsemänkymmenen Karjalan linna, vanha Kajaaninlinna.

Keskiajalla tunnettiin siis nämä kaksi Karjalaa, eteläinen ja pohjoinen, ja niillä oli omat linnansa.

Huomio kahdesta Karjalasta saa vahvistuksen Juri Istoman Herbersteinin matkakirjasta, joka julkaistiin Wienissä 1549. Herberstein kirjoittaa Jäämeren matkakuvauksen yhteydessä kahdesta Karjalasta, joista pohjoisempi oli keskiajan lopulla vielä melko itsenäinen, joskin jo verovelvollinen sekä Ruotsille että Venäjälle.

Kajaaninlinnalla näyttäisi näin olevan perustanaan pohjoisen Karjalan linna, Careleborg.

Mutta venäläiset lähteet puhuivat Karjalan linnasta Oulun varrella jo aikaisemminkin. Ne mainitsevat nimittäin jo 1300-luvun lopulla kahdesti linnoituksen tai linnoituksia, jotka sijoittuvat Kainuun-Pohjanlahden seuduille: vuonna 1375 mainitaan uusi linna Seitsemänkymmenen Karjalassa ja vuonna l377 linna Oulun varrella. Oulun varsi tarkoittanee vanhaa, tärkeää vesireittiä Laatokalta Kajaanin kautta Pohjanlahdella, jota sekä kainulaiset että karjalaiset vanhastaan käyttivät.

1370-luku puolestaan liittyy Bo Joninpoika Gripin valta-aikaan, jolloin suoritettiin kautta Suomen mittavia linnoitustöitä, mm. Raaseporin linnan rakennustöitä Länsi-Uudenmaan Snappertunassa. Tältäkään ajalta ei ole säilynyt ruotsalaisten tietoja Kajaanin linnasta. Mutta toisaalta – ei ole säilynyt tietoja Raaseporinkaan rakennusvaiheista.

Kvenlandia ja kainulaiskuninkaat

Vaikka Kajaani onkin sijainnut erämaiden keskellä, on sen kautta kulkenut merkittäviä kulkureittejä kuten Pohjanlahden ja Vienanlahden välinen vesireitti sekä Pohjanlahden ja Laatokan välinen vesireitti. Näitä pitkin ei voitu kuljettaa painavia rahteja mutta kevyitä veneitä tavaroineen kylläkin.

Tällaisia kauppavenekuntia on mm. Olaus Magnus kuvannut Carta Marinassa vuonna 1539.

Tämä seutu on myös hyvin tunnettu skandinaavisissa saagoissa; se on Kajaanien maa, Kvenlandia, joka kuului Suomeen. Norjalaiset viikingit tekivät säännöllisiä matkoja pohjoista meritietä pitkin Vienanmerelle ja Vienanlahdelle (Kantalahdelle) muinaiseen Bjarmiaan, joten on luonnollista, että he tunsivat myös tämän seudun sisämaan oloja. Esimerkiksi 1230-luvulla kirjoitetussa Egilin saagassa kerrotaan Kvenlandian kuninkaasta Faravidista.

Olisi hyvin houkuttelevaa yhdistää myöhäiskeskiaikaiset tiedot itsenäisestä pohjoisesta Karjalasta eli Kainuusta ja sen keskuslinnasta ja toisaalta keskiajalla kirjoitettujen skandinaavisten saagojen tiedot kainulaiskuninkaista – kuningas ei ollut tuolloin Suomessa suinkaan tuntematon arvohenkilö. Kajaanin linnasaaren historia ulottuisi silloin 1200-luvulle saakka, kainulaiskuninkaiden aikaan!

Perimätieto kajaanien maasta

Christfrid Ganander kirjoitti 1700-luvun lopulla kajaaneista kirjassaan Mythologia Fennica.

Siinä hän kertoo Kalevasta ja tämän pojista seuraavaa:

”Kaleva jättiläinen, kauhea ja vahva, kaikkien jättiläisten hallitsija ja 12 pojan isä, joiden nimet on unohdettu; heistä kuitenkin mainitaan Hiisi, joka rakensi linnan vuorelle Paltamoon; Soini, joka souti yhtenä päivänä Limingalle ja asettui sinne; Kihavanskoinen ja Liekkiöinen niitivät niittyjä ja kasvattivat sikoja. Itse Väinämöisen ja Ilmarisen uskotaan olleen Kalevan poikia. He asuivat ennen vanhaan isänsä kotiseudulla Paltamossa, mutta muuttivat myöhemmin eri seuduille.”

”Kalevalla oli, niin kuin jo kerrottiin, 12 poikaa, uskomattoman vahvoja, joista kolme nimekkäintä rakensi suuren linnan Pohjanmaalle; Kalevan muut pojat Väinämöinen, Ilmarinen ja Liekkiöinen asuivat VarsinaisSuomessa, Hämeessä ja Savossa. Näiden Kalevan poikien avulla Suomen kuningas alisti valtaansa koko Venäjän, kuten vanhat suomalaiset yhä tietävät kertoa.”

Kajaani, Kalevan jättiläiskansa, muistetaan Väinämöisen sukukuntana ja Suomen kuninkaan joukkona. Jättiläiset ja hiidenväki pystyivät kansankuvausten mukaan kommunikoimaan ihmisten kanssa. Ihmiset näyttävät kokeneen jättiläiset ja hiidet todellisina olentoina tai eläjinä. Hiidenväen toisinaan epäystävällinen suhde paikallisväestöön on ehkä muisto muinaisen pakanakansan ja varhaiskristittyjen suomalaisten välisestä vastakkainasettelusta kun pakanallinen hiidenväki vielä yritti puolustaa perinteistä elämäntapaansa kaukaisilla metsä- ja vuoristoseuduilla.

Kainuun pakanallinen aika

Ganander on maininnut kirjassaan myös vanhan kansantarinan Kajaanin Ämmäkosken liepeille kätketystä pakanal­lisesta patsaasta:

”Kajaanin – vanhojen Kvenlandin tai Amatsonien maan – oletetaan saaneen nimensä pakanallisesta jumala­patsaasta, joka heitettiin Ämmänkoskeen, ja silloin suomalaiset huusivat: Ka-Janus! Katso – Janus!”

Kun Ämmänkosken patsastarinaan yhdistetään kajaanilaisten perimätiedot muinaisesta kuningasvallasta, joka ulottui Venäjälle asti, vahvistuu käsitys, että Kajaani on ollut tärkeä keskus pakana-ajan lopulla. Se on ollut sekä hallinto- että kulttikeskus, aivan kuten Herberstein kirjoitti:

”Tämän Corela'n maan ohella on toinenkin samanniminen maa. Sillä on oma kieli ja oma herransa, ja se kantaa veroja naapurikansoilta..”

Kajaanissa säilytetty pakanallinen patsas on käsitettävä rinnakkaiseksi ilmentymäksi Bjarmien Jomali-patsaan kanssa. Ne molemmat esittävät valta- tai kulttisymbolia. Bjarmien patsas oli lisäksi puettu jonkinlaisiin valta­merkkeihin, toisin sanoen ”regaliaan”.

Meidän on epäiltäva kansantarinan sitä osaa, jonka mukaan tällaiset aarteet olisi heitetty jokeen, ja etsittävä kätkoon viittaavia muitakin tietoja. Niitä löytyykin. Kautta Kainuun ja Karjalan on nimittäin tarinoita Aarresaaresta. Ja Kajaanissa on tiedetty kertoa ”kultakaivosta”.

Juha Javanainen

Kirjoittaja on helsinkiläinen diplomi-insinööri, historian ja mytologian harrastajatutkija. Hän viimeistelee kirjaa suomalaisesta mytologiasta ja suomalaisten muuttumisesta pakanoista kristityiksi.


Lähdekirjallisuutta:

  • Christian Carpelan: Kvänerna. Bjarmerna. Torsten Edgren, Lena Törnblom: Finlands Historia 1. Ekenäs 1993.
  • Christfrid Ganander: Mythologia Fennica. SKS, Helsinki 1960 (Turku 1789).
  • Kyösti Julku: Kvenland – Kainuunmaa. Studia Historica Septentrionalia 11. Jyväskylä 1986.
  • Johannes Messenius: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 467, Mänttä 1988.
  • Erik van Mingroot, Eduard van Ermen: Suomen ja Skandinavian vanhoja karttoja. Tammi 1988.
  • Matti Sarmela: Suomen perinneatlas, Suomen kansankulttuurin kartasto 2. SKS, Helsinki 1994.